Oli kulunut kolme päivää siitä, kun nuo kaksi olivat suunnanneet kulkunsa pois metsästä. He olivat tehneet vaikka millaisia äkkikäännöksiä ja takaisinpalaamisia, kiertoteistä puhumattakaan. Irmeli ei ymmärtänyt miksi. Hän ei ollut nähnyt mitään epäilyttävää sitten metsästä lähdön jälkeen. Hänellä ei ollut edes minkäänlaista pahaenteistä tunnetta. Steno sen sijaan oli ollut koko matkan varuillaan, miettinyt paljon ja puhunut yhä sekavampia. Sikäli mikäli hänen juttunsa enää sekavimmiksi pystyivät menemään. Heidän edetessään maisemat olivat muuttuneet, niistä oli tullut karumpia ja kuivempia. Kaikkialla oli valtavia kivenlohkareita ja kuivahtaneita ruohikoita. Irmeli ei pitänyt näistä maisemista, ne olivat jollakin lailla pelottavia.
Sinäkin yönä he nukkuivat yhden suuren lohkareen suojassa, poski kovaa maata vasten. Irmelistä oli tullut todella kärttyinen, suurimmaksi osaksi kovan makuualustan takia, muttan myös Stenon oudon käytöksen takia. He eivät olleet puhuneet kunnolla sitten metsäkohtauksen, eikä Irmeli ollut saanut nyhdettyä Stenosta minkäänlaisia tietoja.
Kovasta alustastaan huolimatta Irmeli nukahti seuraavana yönä hyvin syvään uneen. Hän näki sekavia kuvia parrakkaista lohikäärmetontuista, tukahduttavasta rautapölystä ja lopulta upeasta palatsista, jonne hänet toivotti tervetulleeksi outo kalju mies taikasauvansa kanssa... Sitten hän heräsi. Eikä ollutkaan yllätyksekseen enää kallioisella maaperällä, vaan sisällä kauniin vaaleassa huoneessa. Ja tuo unen outo mies tuijotti häntä. Tosin tälläkertaa Irmeli pani merkille, ettei miehellä ollutkaan mitään taikasauvaa, vaan joku kummallinen 180 senttinen... niin mikä se oli? Jonkunlainen taikasauva varmasti. Vähän kuten Taru Sormusten Herrasta elokuvien Gandalfilla.
Irmeli hätkähti pystyyn. Hetken aikaa hänen ja tuon oudon miehen välillä vallitsi armoton tuijotuskilpailu. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Irmeli käänsi katseensa muutaman sekunnin jälkeen, miehen silmät olivat samaa laatua kuin Stenon, todella kirkkaan väriset ja läpitunkevat. Irmeli oli kuitenkin ehtinyt huomata, että kaljuudestaan huolimatta mies oli hyvin komea. Hänen ikäänsä oli mahdoton arvata: Hän näytti samaan aikaan sekä nuorelta että ikivanhalta.
Viimein mieheen tuli jotaikin eloa. Hän kohensi asentoaan, avasi suunsa, ja hänen suustaan pääsi ilmoille arvovaltaisin ja mahtipontisin ääni, mitä Irmeli oli koskaan kuullut: "Hyvää huomenta ja tervetuloa, Floacieramentha."
