Irmelin päivä torilla, osa 6

Oli kulunut kolme päivää siitä, kun nuo kaksi olivat suunnanneet kulkunsa pois metsästä. He olivat tehneet vaikka millaisia äkkikäännöksiä ja takaisinpalaamisia, kiertoteistä puhumattakaan. Irmeli ei ymmärtänyt miksi. Hän ei ollut nähnyt mitään epäilyttävää sitten metsästä lähdön jälkeen. Hänellä ei ollut edes minkäänlaista pahaenteistä tunnetta. Steno sen sijaan oli ollut koko matkan varuillaan, miettinyt paljon ja puhunut yhä sekavampia. Sikäli mikäli hänen juttunsa enää sekavimmiksi pystyivät menemään. Heidän edetessään maisemat olivat muuttuneet, niistä oli tullut karumpia ja kuivempia. Kaikkialla oli valtavia kivenlohkareita ja kuivahtaneita ruohikoita. Irmeli ei pitänyt näistä maisemista, ne olivat jollakin lailla pelottavia.
Sinäkin yönä he nukkuivat yhden suuren lohkareen suojassa, poski kovaa maata vasten. Irmelistä oli tullut todella kärttyinen, suurimmaksi osaksi kovan makuualustan takia, muttan myös Stenon oudon käytöksen takia. He eivät olleet puhuneet kunnolla sitten metsäkohtauksen, eikä Irmeli ollut saanut nyhdettyä Stenosta minkäänlaisia tietoja.

Kovasta alustastaan huolimatta Irmeli nukahti seuraavana yönä hyvin syvään uneen. Hän näki sekavia kuvia parrakkaista lohikäärmetontuista, tukahduttavasta rautapölystä ja lopulta upeasta palatsista, jonne hänet toivotti tervetulleeksi outo kalju mies taikasauvansa kanssa... Sitten hän heräsi. Eikä ollutkaan yllätyksekseen enää kallioisella maaperällä, vaan sisällä kauniin vaaleassa huoneessa. Ja tuo unen outo mies tuijotti häntä. Tosin tälläkertaa Irmeli pani merkille, ettei miehellä ollutkaan mitään taikasauvaa, vaan joku kummallinen 180 senttinen... niin mikä se oli? Jonkunlainen taikasauva varmasti. Vähän kuten Taru Sormusten Herrasta elokuvien Gandalfilla.
Irmeli hätkähti pystyyn. Hetken aikaa hänen ja tuon oudon miehen välillä vallitsi armoton tuijotuskilpailu. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Irmeli käänsi katseensa muutaman sekunnin jälkeen, miehen silmät olivat samaa laatua kuin Stenon, todella kirkkaan väriset ja läpitunkevat. Irmeli oli kuitenkin ehtinyt huomata, että kaljuudestaan huolimatta mies oli hyvin komea. Hänen ikäänsä oli mahdoton arvata: Hän näytti samaan aikaan sekä nuorelta että ikivanhalta.
Viimein mieheen tuli jotaikin eloa. Hän kohensi asentoaan, avasi suunsa, ja hänen suustaan pääsi ilmoille arvovaltaisin ja mahtipontisin ääni, mitä Irmeli oli koskaan kuullut: "Hyvää huomenta ja tervetuloa, Floacieramentha."

Irmelin päivä torilla, osa 5

Yhtäkkiä Irmeliä alkoi väsyttää, hänen luomensa painuivat kiinni ja ennen kuin hän huomasikaan hän nukahti. Irmeli nukkui levottomasti unia näkemättä. Herättyään Irmeli ei muistanut missä oli ja ulkona oli aivan pimeää. Irmeli huomasi olevansa pehmeässä ja koristeellisessa parisängyssä, jossain suuressa ja tyhjässä huoneessa. Hän nousi istumaan ja tunsi kylmän lattian jalkojensa alla, kun hän nousi katsomaan ikkunasta ulos. Aurinko näytti olevan nousemassa ja Irmeli näki kaikkialle levittäytyvää peltoa. Irmeli oli aivan unenpöpperössä, ja hänen ensimmäinen ihmetyksen aiheensa oli paikka. Missä hän oli? Tämä ei todellakaan ollut hänen oma huoneensa, eikä tuo maisema todellakaan ollut näkymää hänen kerrostaloasunnostaan. Irmeli yritti muistaa aiemman päivän tapahtumia, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt mitään. Sitten joku koputti oveen.
Irmeli hypähti säikähdyksestä puoli metriä ilmaan, ja kääntyessään hän näki Stenon seisovan ovella. Kaikki tapahtunut palasi yhdessä rysäyksessä Irmelin päähän. Murinan joutuminen imuriin, taikaportti torilla, hullujenhuone joka ei tainnutkaan olla hullujenhuone, valtava hirviö, kerjäläinen, kääpiö, outo välimaailma ja Steno. Stenon oli syöksyttävä pitämään häntä pystyssä, kun Irmeliä alkoi yhtäkkiä huimata. "Mikäs sinulle nyt tuli?" Steno kysyi huolestuneena kannatellen Irmeliä. Hän auttoi tämän istumaan takaisin sängylle ja istahti itse Irmelin viereen. "No? Onko sinulla huono olo?" Steno jatkoi vielä ja koetti Irmelin otsaa. Irmeli punastui hieman ja häntä nolotti hänen reaktionsa. "Ei kun..." Irmeli aloitti ja katsahti vielä Stenoa, joka näytti todella hämmästyneeltä. "... eilisen tapahtumat vain iskivät päin kasvoja. En minä kyllä vieläkään usko tätä todeksi, mutta kai sitä pikkuhiljaa pitäisi ruveta tajuamaan. Siis kun kaikkea ei ihan normaalisti ja niin pois päin tapahdu, eikä..." Irmeli sopersi eikä itsekään ihan tajunnut mistä puhui. Huimausta vain, hän ajatteli. Steno näytti huvittuneelta. "Onko sinulla nälkä?" hän kysyi äkisti. "Nälkä? Urmh..Kyllä. Ei pahalla, mutta haluaisin tällä kertaa syödä jotain joka maistuu oikealta, jos tiedät mitä tarkoitan" Irmeli sanoi, ja ihmetteli heti perään sanomisiaan. Missä välissä hänestä oli tullut sekavia höpisevä suupaltti?
Stenon kulmakarvat kohosivat aavistuksen, ja Irmeli arveli hänen ihmettelevän samaa. "Vai että jotain oikealta maistuvaa... Sitten minun täytyykin tutkia kaappejani vähän tarkemmin." Hän tarjosi Irmelille käsikynkkäänsä. "Mennäänkö?" Irmeli ei ollut varma, oliko se vain huomaavaisuutta vai pelkäsikö Steno hänen kaatuvan, joten hän ei tarttunut tähän. Steno laski kätensä nolostuneesti alas, mutta avasi kuitenkin vielä oven Irmelille.

Aamupalaksi Irmeli sai jotain puurolta näyttävää mössöä, eikä se paljon muulta maistunutkaan. "Meillä olisi tänään vielä pitkä matka kuljettavana, joten syö kunnolla..." Steno ilmoitti hajamielisesti tuijotellen ulos ikkunasta. "Ai," Irmeli sai sanotuksi ja hänen päähänsä palasi sadat kysymykset, jotka hän oli eilen jättänyt kysymättä. Mikä tämän kaiken tarkoitus oli, noin aluksi ja niin edespäin. Irmeli ei kuitenkaan tälläkään kertaa ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Steno alkoi puhua: "Oho, onpas kello jo paljon! En huomannutkaan ajan kulua. Olen pahoillani että joudunkin keskeyttämään syömisesi, mutta meidän on kyllä pakko jo lähteä! Haen vain pari tavaraa..." Ja sitten tämä jo kiisi ulos keittiöstä. Irmeli jäi orpona seisomaan keskelle huonetta. Hän huomasi seinällä koruttoman kokovartalopeilin. Hän asteli sen luo ja tarkkaili piirteitään siitä. Hän todellakin näytti kauniilta. Joka ikinen pieni yksityiskohta oli tasapainossa muiden kanssa. Irmeli pyörähteli ympäri peilin edessä. Hänen katseensa osui yläselkänsä pienen pieneen tatuointiin. Siro, hauras kolibri. Irmeli oli ottanut tatuointinsa hulluutensa vuosina, noin 16 vuotiaana hänen äitinsä lähdettyä hänen perheensä luota. Hänen suustaan karkasi haikea huokaus. Samalla hän kuuli Stenon askeleet käytävästä ja huitaisi hiuksensa tatuointinsa peitoksi. "Oletko valmis? Tai eihän sinulla tainnutkaan olla mitään tavaroita, joten let's menoks!" Steno huikkasi. "Tuo on vuosikymmenen vanha sanonta, jos tiedät..." Irmeli huomautti väsyneenä. "Ai, pitäisi ehkä päivittää muoti-ilmaisuja vähän useammin..." Steno mumisi poissaolevana.

He kävelivät samaa vanhaa, jo tutuksi tullutta tietä, kunnes Steno pysähtyi ja kyykistyi. Hän ojensi vasemman kätensä ja otti kouransa täyteen hiekkaa. "Tämä vaikuttaa juuri sopivalta", hän mutisi. Irmeli tuijotti tätä ihmeissään. Mitä Steno nyt houraili? Steno huomasi Irmelin ihmettelevän ilmeen ja ojensi kättään hänelle. "Tämä", Steno osoitti etusormellaan hiekkaa. "-On pääsymme Groun Formariin." Steno jatkoi pikaisesti huomatessaan Irmelin avaavan suunsa, ilmeisesti kysyäkseen jotakin. "Näetkö, kuinka tämä hohtaa hieman? Tämä on rautahiekkaa. Eikä mitään tavallista sellaista." Steno heitti hiekkaläjän ilmaan. Irmelin näkökenttä sumeni täysin, kun hiekka levittäytyi ilmaan. Hiekkaa oli kaikkialla: Irmelin suussa, nenässä, hiuksissa, hengityksessä ja vaatteissa. Irmeli yski saadakseen hiekan pois keuhkoistaan. Hetken kuluttua hiekkapilvi hälveni. Irmeli pudisti hiekkaa vaatteistaan. Katsoessaan jalkojaan, Irmeli huomasi, ettei seisonutkaan enää vanhalla, tutulla hiekkatiellä. Tie oli vaihtunut katukiveykseen ja aavat pellot sakeaan metsään. Paikka näytti hyvin tyhjältä, liki epätavallisen tyhjältä. Sinne ei kuulunut lintujen ääniä, ei yhtikäs mitään. Puiden läpi siivilöityvä valo oli vihertävää, jopa hieman aavemaista. "Mi- kui- ku- tä..." Irmeli änkytti hetken osaamatta valita ensimmäistä niistä tuhansista kysymyksistä, joita halusi esittää. Hän kääntyi katsomaan Stenoa valmiina saamaan vastauksia. Hän ehti nähdä vilaukselta Stenon varautuneesta ilmeestä ennen kuin tämä syöksäti Irmeliä kohti, painoi kätensä hänen suulleen ja veti Irmelin salamannopeasti lähimmän puun oksien varjoon. Steno ei sanonut, ei edes kuiskannut mitään selitystä oudolle käytökselleen. Hän vain katsoi Irmeliä tiukasti, kuunnellen jotakin. Irmeli ei ymmärtänyt yhtään mitään mistään. Taas vaihteeksi. Koko paikkahan oli aivan äänetön, mitäs kuunneltavaa siinä muka on?
Irmeli aikoi juuri nousta suoremmaksi - eihän täällä ollut mitään, mitä piileskellä - kun Steno tarrasi hänen molempiin olkapäihinsä ja veti uskomattomalla voimalla hänet maahan. Ilmat karkasivat Irmelin keuhkoista, ja hän jäi makuulleen haukkomaan henkeään. Irmeli käänsi hiukan päätään, ja huomasi Stenon laskeutuneen hänen viereensä mahalleen ja tirkistelevän vähäisen aluskasvillisuuden läpi tielle. Irmeli oli juuri aikeissa kysyä, mitä he oikein pelleilivät, kun hän alkoi erottaa ääniä, hyvin raskaita askeleita. Hän vilkaisi nopeasti Stenoon kysyvän näköisenä, muttta Steno oli täydellisen keskittynyt tulevaan. Ja pian Irmeli näkikin, miksi he olivat piiloutuneet. Tietä pitkin raahusti monta tummaa olentoa. Ne olivat valtavan kokoisia, epämuodostuneita kammotuksia. Irmelin leuka loksahti auki kauhusta. Olennot haisivat jollekin sietämättömälle... Sitten Irmeli keksi täsmälleen, millä sanalla hän lemua kuvailisi. Kuolemalle. Irmeli oli oksentaa, ja hän kohotti nopeasti käden nenälleen ja käänsi katseensa pois. Hetken kuluttua askeleita ei enää kuulunut, ja Irmeli uskalsi kääntää päänsä takaisin. Hän mietti hetken ällistyneenä näkemäänsä, ja avasi sitten suunsa. " Mitä.. mitä ne olivat?" Irmelin ääni tärisi hitusen. Steno käänsi katseensa tiestä Irmeliin, eikä vastannut heti. Vaikka vaara oli ilmeisesti jo ohi, kumppikaan ei tehnyt elettäkään noustakseen.
"Ne olivat Kadotuksen portin vartijoita. Yksiä niistä monista hirviöistä, joita on laitettu sinun perääsi. Osasin jo arvella tätä, mutta nyt se varmistui - ne ovat päässeet porttien läpi."
Ja kerrankin Steno onnistui saamaan vastauksellaan Irmelin hiljaiseksi. Ei sillä, ettei Irmelillä olisi ollut kysyttävää. Hänellä oli satoja kysymyksiä. Mutta sanat eivät vain tulleet ulos hänen suustaan. Hän vain tuijotti Stenoa. Näin läheltä hän huomasi, kuinka vihreät Stenon silmät olivat. Todella vihreät. Eihän tuo ole mahdollista, Irmeli ajatteli hajamielisenä. Eihän kellään voi olla noin kirkkaanvihreät silmät...
Sitten Irmeli tajusi, kuinka lähellä Stenoa oikeastaan oli. Hänen poskensa helahtivat punaisiksi. Steno huomasi sen, ja vaivaantui silminnähden. Hän ponkaisi nopeasti pystyyn ja tarjosi kättään Irmelille avuksi. "Tulehan", hän sanoi. " Matkan jatkaminen lienee jo turvallista."

Irmelin päivä torilla, osa 4

Kotvasen kuluttua nuo kaksi saapuivat jonkinlaisen pienen hirsimökin pihaan. "Olemme perillä", Steno murahti. Irmeli tuijotti kummastuneena mökkiä. Häntä ei huvittanut taas alkaa kysellä, hän tiesi että tulisi siitä vieläkin ärsyyntyneemmäksi jos vain vielä oli mahdollista. Häntä kuitenkin vaivasi asia niin paljon, että kuitenkin kysyi hammasta kiristellen:" Missä muka? Tuohan on vain joku lahoava tönö." Irmeli alkoi katua sanavalintaansa. Stenokaan ei ollut enää millään juhlatuulella, joten hän tiuskaisi puolustelevasti: "Kuules nyt! Minä en kestä enää kauaakaan tuota sinun kiukutteluasi!" Samalla Steno melkein paiskasi hirsimökin oven auki niin, että seinät narisivat. Hän astui sisään ja käveli sen perälle. Hän tutkaili hetken ympärilleen. "Tule," hän sanoi Irmelille selvästi kyllästyneenä. Irmeli astui 'tönön' sisälle ja asteli lattialankut naristen Stenon viereen. "Pieni hetki," Steno sanoi vielä, kävi sulkemassa mökin ulko-oven tarkastaen samalla, ettei ulkona ollut mitään ja kääntyi vielä tutkailemaan mökin sisustusta. Sitten hän meni erään vanhannäköisen hyllyn luo ja näytti ottavan sieltä jotain. Irmeli ei nähnyt mitä, sillä Steno oli kääntyneenä selin häneen. Steno ilmeisesti laittoi jotain taskuunsa, tai niin ainakin Irmeli ymmärsi. Seuraavaksi Stenon katse kiinnittyi tyhjään seinään. Hän katsoi sitä varmaan minuutin verran, ja juuri kun Irmeli oli aikeissa kysyä mitä ihmettä tämä oikein toljotti, seinään ilmestyi ovi. Irmeli olisi varmaan normaalioloissa säikähtänyt, mutta nyt hän oli tottunut jo kaikkeen mahdolliseen. Hän melkein odotti sitä päivää, jona lähtisi lentoon...
Äkisti Steno tarttui Irmelin käteen ja nykäisi tämän ovesta. Ja nyt Irmelillä oli aihetta olla hämmästynyt: he tosiaankin liisivät ovesta tyhjyyteen. Irmeli haukkoi henkeään ihmetyksestä ja yritti kaikin voimin estää kättään lipsumasta Stenon otteesta, jottei putoaisi. Hän heilautti toisenkin kätensä kiinni Stenon käsivarteen ja puristi kuin viimeistä päivää. Ja sitten he taas seisoivat tukevasti maan pinnalla. Lento oli kestänyt vain muutamia sekunnin sadasosia, ja nyt Irmeli roikkui Stenon kädessä puristaen sitä kuolioon. Hän huomasi seisovansa jossain tavattoman kauniissa paikassa, joka oli kuin suoraan unesta. Hän olisi voinut tuijottaa maisemia vaikka maailman tappiin. "No, voit päästää jo kädestäni irti, ennen kuin veri lakkaa kiertämästä kokonaan," Steno sanoi rauhallisesti Irmelille, kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan, ja kuin heidän välillään ei olisi koskaan mitään sanaharkkaa ollutkaan. "Mitä? Ai, aivan," Irmeli punastui ja päästi nopeasti Stenon käden otteestaan. Hän pyyhkäisi hikistä kättään housuihinsa pitäen katseensa visusti kengännauhoissaan. "No niin, meidän pitäisi sitten kai jatkaa matkaa" , hän sanoi nolona. "Aah, juu, niin tietysti.." Steno sopersi yllättyneenä Irmelin omituisesta käytöksestä. Sitten Irmeli ja Steno lähtivät taas kävelemään hiljaisina kohti määränpäätänsä, joka oli ilmeisesti Stenon tiedossa, mutta josta Irmelillä ei ollut mitään käsitystä. Eikä hän enää edes viitsinyt kysyä. Matka siis jatkui hyvinkin samanlaisissa merkeissä kuin ennenkin, paitsi että maisemat olivat täällä uudessa maailmassa paljon henkeäsalpaavammat. Välttyäkseen itsehäpeältä Irmeli keskittyi tarkasti maisemien katseluun. Tietä reunustavat niityt olivat vehreämpiä kuin Irmeli oli koskaan nähnyt, ja taivas oli paljon sinisempi kuin hän olisi voinut uskoa olevan edes mahdollista. Yhtäkkiä Steno alkoi vihellellä jotakin. "Mikä laulu tuo on? Se kuulostaa kauniilta," Irmeli kysyi hiljaisella äänellä. "En itsekään tiedä. Se vain tuli jostain päähäni. En ole edes koskaan kuullut sitä," Steno hymähti. Sitten hän jatkoi tyytyväisenä viheltelyä. Kappale todellakin oli kaunis. Se sopi täydellisesti mahtaviin maisemiin. Irmeli alkoi rentoutua ja hän tuli hyvälle mielelle. Toisaalta hän olisi voinut vaikka lähteä Bora Boralle, jos ei olisi ollut imuroimassa tänään, mutta hän oli iloinen, että oli nyt täällä. Aurinko alkoi jo laskea ja maisemat heijastuivat punaisina... "Nukumme tuolla tämän yön," Steno sanoi osoittaen hirsitaloa muutaman kymmenen metrin päässä. "Vau! Se on upea!" Talo todella oli. Se näytti mukavalta vanhanaikaiselta hirsitalon ja -mökin sekoitukselta. Juuri Irmelin, joka oli hyvin mukavuudenhaluinen, mieleiseltä. "Kiitos" Steno sanoin. "Mitä? Onko tämä sinun talosi?" Irmeli kysyi. "Juu, rakensin sen itse", Steno leuhki. Irmelin katse sahasi vähän aikaa Stenon ja mökin välillä. "Niinpä tietysti," hän totesi." Olisihan se pitänyt arvata. Mistäpä minä enää hämmästyisin." Steno vilkaisi Irmeliä kummastuneena, muttei jatkanut aiheesta enempää. "Mennäänkö?" Irmeli ei malttanut odottaa että pääsisi näkemään mökin sisältä. Irmelin mielestä talo oli sisältä yhtä upea kuin ulkoakin. Talo oli juuri sellainen mistä hän oli unelmoinut pienestä pitäen. Irmeli oli juuri lähdössä suurelle tutkimusmatkalle talon uumeniin kun Steno otti häntä olalta kiinni. "Ei tyhjällä vatsalla," hän talutti Irmelin keittiöön. Irmelin suureksi hämmästykseksi siellä ei ollut jääkaappia, pesukonetta tai mitään muutakaan elämälle välttämätöntä. Hetken mietittyään Irmeli tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei täällä olisi enää mitään hänelle normaalia muutenkaan. Uuni kuitenkin löytyi keittiön nurkasta, mutta sekin näytti olevan esihistorialliselta ajalta. Steno sytytti tulen, ja alkoi hääräämään jonkun epämääräisen näköisen ruuan kanssa, jota Irmeli epäili jonkinlaiseksi puuroksi. Kun keittiön täytti äkisti ällöttävän imelä tuoksu joka selvästikin levisi tuosta muhjusta, Irmelin oli pakko mennä katsomaan tuotosta lähempää. "Yääh! Tuotako meidän pitäisi syödä?" hän kakaisi kurkattuaan kattilaan Stenon olan yli. Steno vilkaisi hätäisesti Irmeliä ja peitti sitten nopeasti näkymän. "Hei! Eipäs kurkita keskeneräistä... eh... taideteosta." Irmeli astui taaksepäin ja tuijotti Stenoa hämmästyneenä. Sitten hän päätti tosiaan olla sekaantumatta asiaan enempää ja meni istumaan tuolille soman pienen pöydän ääreen. Haju joka leijaili keittiössä muistutti kovasti kaalikääryleiden tuoksua torilla. Irmeli tuli haikealle mielelle kun ajatteli kaikkea mitä oli tapahtunut päivän aikana. Irmelin kissa Murinakin oli jäänyt yksin kotiin. Hän peitti kasvot käsiinsä, sulki silmänsä ja toivoi, että tämä olisi nopeasti ohi.

Pian Irmelin nenä haistoi yllättävän hyvän tuoksun ruuasta, jonka Steno oli tuonut hänen eteensä. Lautanen oli täynnä eineksiä, joita Irmeli olisi odottanut vain viiden tähden ravintoloissa. "Jos totta puhutaan en osaa ollenkaan laittaa ruokaa joten jouduin fuskaamaan hieman..." Steno punastui ja kattoi lautasen itselleensäkin. "Siis mitä tarkoitat? Eihän täältä saa tällaista laaturuokaa lähimailtakaan jos nyt ollenkaan..." Irmelin piti miettiä kovasti mitä Steno oli tarkoittanut fuskaamisella. Eihän hän nyt noin vain voinut loihtia pötyä pöytään, mutta ei se aiempikaan mössö näyttänyt syömäkelpoiselta. Lopulta Irmeli päätti jättää tyhmät epäilynsä ja alkoi syömään. Ruoka maistui aika omituiselta. Tai siis, ei maussa sinänsä mitään pahaa ollut... Mutta aivan kuin salaatti olisi maistunut kanalta..ja kana sen sijaan maistui aivan savulohelta. Leipä se sijaan oli täysin mautonta! "En haluaisi valittaa tällaissesta gourmet-ateriasta, mutta..." Irmeli etsi oikeita sanoja ettei loukkaisi Stenoa. " Tämä on kieltämättä omituisimman makuinen ruoka, jota olen ikimaailmassa maistanut." Steno näytti hämmästyneeltä ja nappasi lautaseltaa parsatangon. Puraistuaan hän muuttui vihreäksi ja sanoi:" Ei tämän nyt ihan hapankaalilta kuulunut maistua..."

Irmelin päivä torilla, osa 3

Hetken Irmelistä tuntui kuin hyytelöltä, kun he menivät portin läpi. "No se ei todellakaan tuntunut mukavalta!" Irmeli huusi Stenolle. Hän sulki suunsa nopeasti, sillä hänen suustaan kumpusi aivan erilainen ääni kuin hänen omansa oli. "Jaaha. Tämän portin alue vääristää ääniä," Steno sanoi hänkin aivan erilaisella ääneellä, kuin mikä hänen oikea äänensä oli. "Yritetään löytää seuraava portti ennen kun se... se tulee" Steno vältti selvästi sanomasta mikä heitä oli jahdannut. Samalla hän potkaisi kiveä, joka lennähti muutaman metrin päähän. Kun kivi laskeutui, siitä lähtikin samanlainen ääni kuin superpallosta. "Auts! Tuo kävi korviin" Irmeli huudahti oudolla äänellään. Sitten hän jäi tuijottamaan kiveä. Se näytti jotenkin eläväiseltä ja energiseltä. Sitä on vaikea selittää, kuin tunne, että kivi olisi täynnä puhdasta energiaa. Irmeli huomasi heidän pysähtyneen, Stenokin tuijotti kiveä. Sitten hetkessä heidän edessä ei ollutkaan kiveä, vaan jonkinlaista usvaa. Uusi portti.
"Tämä tyttö alkaa kohta noitua, tämähän on aivan mielipuolista!" Irmeli katsahti Stenoon, ja jatkoi nähtyään tämän säikähtäneen ilmeen." Äh, kyllä sinä tiedät, 'mitä hittoa' ja niin edelleen... Et kai sinä nyt oikeasti luule, että minä osaisin taikoa..." Steno silmäili vielä hetken Irmeliä, ja naurashti sitten hermostuneesti oudolla äänellään. "Juupa juu... Eiköhän kuitenkin jatketa matkaa, ennen kuin tuo portti ehtii kadota..." Irmeli ja Steno astuivat portista ja Irmelistä tuntui jälleen hyytelöltä. "Tuo hyytelöolo ei todellakaan ole lemppareitani," Irmeli sanoi kun he olivat saaneet jalkansa tukevasti maahan. "Heh... Nyt minun oma naturelli ääneni kuulostaa hauskalta. Ehdin jo tottua siihen murmeliääneen, mikä minulla oli hetki sitten."

Hetken kuluttua he kävelivät melkein samanlaisissa maisemissa, kuin ennen "äänihuonetta". "En vieläkään tajua minne olemme matkalla" Irmeli totesi yrittäen kuulostaa huolettomalta. Tosiasiassa hän alkoi jälleen ärsyttää. "Matkalla? Hah! Me olemme jo kohta perillä!" Steno totesi kuulostaen hänkin huolettomalta. Mutta Irmeli huomasi tämän tuijottelevan ympärilleen. Ihan kuin mistä vain saattaisi hyökätä hirviö heidän kimppuunsa. Tämä sai Irmelin huolestumaan. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä he saattaisivat kohdata. Häneltä oli kuitenkin mennyt jo useamman kuin yhden kerran hermot yrittäessään saada Stenolta jonkinlaisia vastauksia, joten hän pysyi vaiti. Hän alkoi tuijottaa maahan miettiessään näitä kaikkia sekavuuksia, ja Steno huomasi sen. " Mit' on mielessäs, kultasein?" hän kysyi vähän laulahtavalla äänensävyllä ja turhankin tekopirteästi. Irmeli katsahti nopeasti Stenoon. Hänen poskensa alkoivat punoittaa. Steno huomasi lipsahduksensa ja korjasi änkyttäen:" Vanha kansanlaulu... kotipuolessa, tiedäthän.. eh..." Steno käänsi katseensa vaivaantuneena eteenpäin. Molemmat olivat pitkään hiljaa. "Steno... Saanko kysyä yhden asian niin, että saan siihen rehellisen ja suoran vastauksen?" Irmeli kysyi hiljaa katsoen edelleen kengännauhojaan. Steno näytti punnitsevan asiaa, sitten hän huokaisi: "No ehkäpä sitten yksi kysymys... Ei kysyvä tieltä eksy. Se ei kuitenkaan sovi ihan tähän tilanteeseen, sillä täällä on vain yksi tie ja sitä paitsi..." Steno näytti uppoutuvan ajatuksiinsa. Ehkä tahallaan. "Niin, saan siis kysyä?" Irmeli keskeytti. "No niin. Kysy pois." Steno näytti hieman oudolta. "Kuka sinä oikein olet", Irmeli kysyi, painottaen 'sinä' sanaa. Kysymys yllätti Stenon täysin. "Kukako minä olen?" Steno toisti häkeltyneeä. "Olenhan minä nimeni kertonut. Mitä muuta sinun muka pitäisi tietää?" Irmeli pysähtyi. "Sinä lupasit vastata kysymykseeni." Stenon olo muuttui silminnähden vaivaantuneeksi." Enpäs luvannut, sanoin vain että saat kysyä..." Steno pyyhkäisi otsaansa ja näytti miettivän ankarasti. Irmeli päätteli tämän olevan hyvä merkki ja päätti ottaa varmuuden vuoksi kovat otteet käyttöön. Hän lysähti maahan istumaan ja risti kiukkuisesti kätensä. Kun Steno kääntyi katsomaan kummissaan, hän sanoi:" Ja minähän en liiku tästä minnekään ennen kuin olet vastannut kysymykseeni!"
Steno näytti edelleen miettivän ankarasti: "Niin tuota... Mutta lupasin Hänelle, että Hän saisi kertoa... Emme kuitenkaan ole vielä perillä...", hän näytti puhuvan itsekseen. "Lupasit kenelle ja mitä?" Irmeli kiinnostui. "Äh, ei sen ole väliä", Steno kiirehti sanomaan. Irmeli katsoi Stenoa hallitun vihaisen näköisenä eikä liikkunut minnekään. Hän oli päättänyt istua niin kauan, kunnes Steno kertoisi missä mennään. "Ahaa, sinä ajattelit sitten jäädä siihen kököttämään! Ihan sama minulle! Jatkan matkaa! Jää Sinä vain tänne yksikseksi odottelemaan hirviötä! En kyllä suosittelisi.." Steno sanoin ärtyneenä ja lähti kävelemään. Ei hän oikeasti tarkoittanut mitä sanoi, mutta ajatteli sen olevan ainoa keino saada Irmeliin liikettä. "Murr.." Irmeli murisi vihaisena, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Stenoa, sillä hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Irmelin päivä torilla, osa 2

Irmeli tömähti kovaan ja kosteaan, nurmikon peittämään maahan. Oli todella valoisaa, eivätkä hänen silmänsä olleet vielä tottuneet siihen. Irmelillä ei ollut aavistustakaan, missä hän oikein oli. Irmeli alkoi tunnustella maata allansa. Hän yritti löytää jotain, mutta ei itsekkään tiennyt mitä...
Hänen sormensa sotkeutuivat johonkin karheaan sekamelskaan. Kun hän yritti nyhtää sormiansa irti, sekamelska kiljaisi:" hibbaaaa!"
"Ai, sori vaan. Ei ollut tarkoitus", Irmeli pahoitteli kääpiölle, joka näytti juuri niin vihaiselta, että olisi voinut kuristaa tämän. Kääpiö kuitenkin tyytyi onneksi vain heristelemään nyrkkiään. Irmeli alkoi juuri hahmoittamaan paikkoja. He makasivat jossakin pellolla, keskellä ei mitään. "Missä me muuten olemme?" Irmeli kysyi. Kääpiö vain tyytyi tuhisemaan jotain typerää liiipalaapa kielellään.

Hetken kuluttua Irmeli ja kääpiö kävelivät pellon viertä hyvän matkaa siitä mihin he olivat päätyneet tiputtuaan halkeamasta. Hiljaisuus ja kääpiön mökötys oli tehdä Irmelin hulluksi. Irmeli katseli maisemia niin keskittyneesti, ettei huomannut, että kääpiö hänen vieressään kasvoi pituutta. Sen parta alkoi myös " kasvaa sisäänpäin". Hetken kuluttua Irmelin vilkaistessa sivulleen hän säikähti puolikuoliaaksi. Hänen edessään seisoi ei sen enempää tai vähempää kuin aiemmin kerjäläisenä esittäytynyt mies. Nyt tämä näytti kuitenkin hiukan erilaiselta. Hänellä oli päällään siistit ja puhtaat vaatteet, ja myös hänen onneton ryhtinsä oli parantunut. Hän näytti melkein aateliselta, ja vieläpä komealta. "Mitä h*******ä!" Irmeli huudahti. "Etkös sinä juuri... Niin tuota... Mutta kun... Siis täh??" Kerjäläinen, tai no ei häntä enää kerjäläiseksi voinut todellakaan sanoa, vilkaisi Irmeliä happamin ilmein. "Mitä sinä nökellät? Etkö muka koskaan ole nähnyt kenenkään todellista olemusta? Täällä eivät valepuvut auta. Sinunkin "liikakilosi" ovat varisseet kaivoon." Vasta nuo sanat kuultuaan Irmeli katsoi itseään tarkemmin. Hän oli muuttunut kertarysäyksellä. Laihtunut hän ainakin oli. Ja vaatteet eivät olleet enää samat "kaavut" millä hän oli aiemmin peittänyt pyöreytensä. Hän näytti aivan jostain muotilehdestä pöllähtäneeltä tytöltä. Irmeli kaivoi laukustaan peilin, ja tutki kasvojaan tarkemmin. Kaikki aknen merkit olivat poissa. "Vau, mahtavaa! Tälläinenkö on minun 'sisäinen olemukseni'?!" Mies nyökkäsi Irmelille. "Ja nyt jos voisit kertoa minulle... Kuka sinä oikein olet?" Irmeli laannutti innostuksensa todellisesta olemuksestaan. "Jaa... Voisinhan minä sen sinulle kertoakin. Nimeni on Stenofotomikogran, tai voit kutsua minua vain Stenoksi jos haluat..." Steno siisti takinkaulustaan mahtipontisena. "Öhm... Steno taitaa riittää minulle..." Irmeli sanoi häkeltyneenä niin monimutkaisesta nimestä. "Mistä moinen nimi?" Stenon ilme kiristyi ja hän vastasi: "Kertoisin siitä mieluummin joskus toiste, ajat ovat nyt vähän rauhattomat." Irmeli kääntyi pettyneenä poispäin ja katseli jälleen maisemia. Hetken päästä Irmeliä alkoi taas kiinnostaa paikka missä he olivat, ja erityisesti minne he olivat menossa. "Tuota.. Et ole vielä kertonut missä olemme?" Steno katsoi häntä kiinnostuneena, ja naurahti. "Mitä?" Irmeli kysyi ihmeessään. "Sinä se et sitten koskaan lakkaa kyselemästä. Vaikka eipä toisaalta uteliasuudesta ole mitään haittaakaan. Yleensä."
"Et vastannut."
"Niin. Se on hiukan vaikea selittää. Kuvittele paikka, mitä ei ole olemassa. Tämä on se paikka. Mutta jos kuitenkin olemme täällä, niin silloinhan tämän täytyy olla jossain. Osaatko nyt vastata kysymykseesi?" Steno totesi. Irmeli katsoi miestä ihmeissään. Mitä tämä horisi? Irmeli jätti kysymykset sikseen ja jatkoi hiljaa kävelemistä sinne jonnekin minne he sitten olivatkaan menossa. Hetken kuluttua hän ei voinut enää hillitä itseään: "Niin vielä yksi kysymys... Minne olemme menossa?" Steno näytti mietteliäältä. Hän yritti sivellä partaansa, mutta sitten hän huomasi ettei hänellä ollutkaan sitä enää. Irmeli ei voinut olla nauramatta. Hän alkoi kikattaa, ja Steno katsoi häntä vihaisena. " Älä naura! Et itsekään voisi sopeutua niin nopeasti parran puuttumiseen!" Irmeli lopetti naurunsa kuin seinään, sillä hän ei halunnut jutella juron Stenon kanssa. Silloin häneltä ei saisi niin helposti vastauksia. "Voisitko nyt kuitenkin vastata kysymykeeni?" "Aah! Mielenkiintoinen kysymys. Me katsos voimme mennä ihan minne tahansa. Minne haluaisit mennä?"
Irmeli katsoi miestä pöllämystyneen näköisenä. Ihan minne tahansa? Miten? Miksi juuri hänen pitäisi päättää minne? Eihän miehen arvoituksellisissa jorinoissa ollut järjen hiventäkään. Irmeli miettikin seuraavat sanansa tarkkaan. "Minne meidän kannattaisi mennä? Tiedätkös, jos aiomme ratkaista tämän jutun, missä me nyt sitten olemmekaan osallisena.."
"Olemme osallisena...?" Steno rähähti raikuvaan nauruun. "Heh, olemme osallisena..." hän melkein jo kiemurteli maassa kippurassa äkillisen nauruppuuskan yllättäessä. Irmeli katsoi kummissaan vieressään hykertelevää Stenoa. Mitä hän oikeastaan tiesi tästä. Mies oli nimeltään Steno joku, hänen oikea olemuksensa oli siisti ja komea, ja hän oli varsin arvoituksellinen... Irmelin täytyi saada tietää lisää. Sen hän päätti. "Niin, eikös tähän oikeastaan ole joku tarkoitus, miksi olen täällä." Steno vakavoitui tavoilleen uskollisena hyvin äkillisesti. Hän tutkiskeli hetken Irmeliä, ja Irmelistä alkoi tuntua, että tämä osasi lukea pienimmänkin ajatuksen, joka hänen aivoistaan lähti liikkeelle. "Totta kai, totta kai," hän viimein sanoi, enemmän itselleen kuin Irmelille. "Kaikkeenhan on aina tarkoituksensa. Niin myös tähän tapahtumasikermään. Mutta ei, me emme ole oikeastaan osallisena tähän. Ja toisaalta taas olemmepa hyvinkin." Irmelin pää meni tästä vastauksesta yhtä sekaisin kuin hänen mahansa olisi mennyt mämmistä. Huomatessaan ettei Steno aikonut jatkaa, Irmeli kehotti tätä jatkamaan. Steno huokaisi Irmelille: "Sinun tiedonhalusi ei sitten anna hetkeäkään rauhaa." Lopulta hän kuitenkin jatkoi:" Katsos asia ei ole niin yksinkertainen, että olisimme siinä vain osallisina. Koko karuselli nimittäin johtuu vain ja ainoastaan meistä."
"Nyt en tajua. Yhtenä päivänä minä vain menen torille ostamaan pölypusseja, sitten hetki.." Irmeli näpäytti sormiaan ja jatkoi: " Olen täällä ties missä, suurien ja vielä suurempien kysymysten äärellä. Ja nyt sinä sanot, että tämä kaikki hulluus johtuu vain minusta ja sinusta. Siis onko missään tässä mitään järkeä? Nyt vastaat suoraan. Miksi minä olen täällä?"
"Olet täällä vain ja ainoastaan sen takia, että voisit kysellä minulta noita kysymyksiä, niin etten minä saa hetkeäkään rauhaa..." Steno sanoi. Irmelin suu loksahti auki: "Siis mitä! Et voi olla tosissasi. Miten minä muka..." hän huudahti. "Rauhoitu," Steno yritti rauhoittaa Irmeliä: "Vitsailin vain." Steno jatkoi matkaa sanomatta yhtään mitään. Irmeli sai taas sen käsityksen ettei hän aikoisi jatkaa aiheesta enempää. Nyt hän toden teolla suuttui. Hän otti pari rivakkaa askelta, ehätti Stenon edelle ja hyppäsi tämän eteen. Steno pysähtyi, ja Irmeli erotti hänen kasvoiltaan hienoisen hämmästyksen. "Nyt saat kyllä kertoa mistä on kyse! Eikä mitään kiertelyjä, vaan suora vastaus!" Irmeli painotti sanojaan tökkäämällä Stenoa rintaan joka sanan kohdalla. Steno astui taakse päin, ja nyt hämmästys näkyi aidosti hänen kasvoiltaan. "Hyvä on, hyvä on, rauhoitu nyt! Minä kyllä kerron sinulle, aioinkin kertoa, mutta kuten sanoin, en mielelläni täällä. Minulla on katsos vissi aavistus että minua seurataan-" Steno ehti juuri ja juuri lopettaa lauseensa, kun aivan läheltä kuului pihinää. Molemmat katsoivat vasemmalle, ja he näkivät, tosin vasta neljänkymmenen metrin päässä, suuren, tumman hahmon. Stenoon näyllä oli vaikutusta enemmän kuin Irmeliin. Hänen silmänsä suurenivat lautasen kokoisiksi, ja hän alkoi retuuttaa Irmeliä kiireesti oikealle. Hän kiihdytti, ja niin kiihdytti heitä seuraava hahmokin. Steno vilkuili peloissaan taakseen, ja pian hän sanoi: "Pidä kiinni, tämä saattaa tuntua vähän iljettävältä." Ja sitten hän veti Irmelin läpi utuisen aukon, jota Irmeli oletti jonkinlaiseksi portiksi.

Irmelin päivä torilla

Tässä on nyt sitten se Irmelin tarina, jota meidän olis tarkotus jatkaa.

Oli sateinen, ruma päivä. Irmeli oli lähdössä torille. Hänen piti ostaa sieltä vihanneksia ja pölypusseja hänen imuriinsa. Hän oli ollut nimittäin imuroimassa olohuonettaan, kun oli vahingossa imaissut kissansa imuriin ja täyttänyt ainoan pölypussinsa. Kissa oli repäissyt pölypussin auki ja olohuone oli pölyttynyt uudelleen. Kun Irmeli tuli torille, hän huomasikin sen olevan autio. "Mitä kehveliä?" Irmeli vinkaisi. Sitten hän huomasi keskellä toria suuren taikaportin. Mutta hän ei tiennyt, mikä se oli. Irmeli lähti varovasti tuota portin näköistä esinettä kohti. Noin kolmen metrin päästä portilta Irmeli kuuli outoa muminaa, ja sitten portti jo imaisikin hänet sisäänsä.

Missä hän oikein olikaan?
Irmeli pyllähti johonkin pimeään ja tunkkaiseen paikkaan. Paikan valaistuessa hän huomasi olevansa hullujenhuoneessa torimyyjien kanssa. Huone oli aika pieni, ottaen huomioon ihmisten määrän. Irmeli alkoi haistella tarkemmin sitä tunkkaista hajua, ja tajusi sen lähtevän kaalikääryleistä, joita eräs torikauppias keitti. Hän huomasi myös kauppiaan, joka myi pölypusseja ja ilahtui, kunnes muisti tilanteen. Outoa oli, ettei kukaan myyjistä edes tajunnut olevansa tässä paikassa.
Kun Irmeli tarkemmin tutki seiniä, hän huomasi niiden esittävän tarkasti toria. Ihmiset jatkoivat puuhiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Typerykset", Irmeli mutisi. Hän alkoi kierrellä tuota outoa paikkaa löytääkseen edes yhden täysjärkisen. Hän huomasikin nurkassa vanhan kurttuisen kerjäläisen. "Öhm... Tuota...", hän aloitti typerän kysymyksensä, eikä oikein tiennyt jatkaako sen loppuun asti. "Kaikki ei ole kohdallaan?" avusti kerjäläinen suupieltäänkään liikauttamatta. "Niin. Miksi muut eivät tiedosta sitä?" Irmeli kysyi. Kerjäläinen katsoi Irmeliä mietteissään ja sanoi: "Mitä sinä luulet?" Irmeliä alkoi ärsyttää. "Koska he ovat hulipupsittien vallassa", hän letkautti. "Mit..?Huli..? Ei, ei, ei. Ihan oikeasti. Mistä sinä luulet olevan kyse?" kerjäläinen sanoi katsoessaan erästä taskunaurismyyjää. Irmeli tuijotti tyypertyneenä kerjäläisen katsomaa myyjää. Ei hän nähnyt tässä mitään erikoista. Tai no, nyt kun hän oikein tutki tätä tyyppiä, hän huomasi tämän olevan yhtä selväjärkinen kuin hän itsekin. Myyjä vain esitti tietämätöntä. "Vetävätkö ne minua höplästä?" Irmeli ihmetteli. Kerjäläinen pudisti päätään. "He eivät tajua ajan tärkeyttä..." "Ai, että... Jaa!" Irmeli luuli ymmärtävänsä ainakin jotain. "Siis... He..." Irmeli ei osannut muotoilla ajatustaan sanoiksi. He eivät siis arvosta aikaa? Irmelin pää alkoi olla pyörällä. "Kenen aikaansaannosta tämä hulluus on?" "Sitä en vielä osaa sanoa. Se selvinnee pian." Huoneen toiselta reunalta alkoi kuulua hälinää. Huone pimeni yhtäkkiä. Valot välkkyivät mystisesti. "Mitä ihm..?" Irmeli ehti vain tokaista kunnes-

"Kriiik!" kuului lattiasta, kun se alkoi halkeilla. Palasten väleistä näkyi punaista hehkua ja sieltä tuprusi solkenaan savua. "Apua! Mitä tapahtuu?" Irmeli huusi tarkoittaen kysymyksensä kerjäläiselle. Irmeli ei kuullut vastausta, sillä kerjäläistä ei enää näkynyt missään. Kun Irmeli kääntyi takaisin halkeamaa päin, hän huomasi kauhukseen, että halkeamasta nousi jokin suuri olento. Muitakaan torilaisia ei näkynyt enää. Irmeli oli kauhuissaan. Irmeli näki olennosta vain silmät, jotka tihkuivat vihaa. Kauhea olento kohosi kohoamistaan, kunnes sen silmät kiiluivat 20 jalan korkeudessa. Sillä oli selvästi pahat mielessä. Irmeli rukoili ja toivoi, ettei koskaan olisi imaissutkaan kissaansa imuriin. Irmeli kuuli, kuinka hirviön maha kurahti ilkeästi. Se lähestyi häntä. Irmeli lähti juoksemaan karkuun, mutta pakopaikkaa ei ollut. Sitten hänen jalkansa sotkeutuivat mopin naruihin ja hän mätkähti maahan. Moppi tunkeutui lähemmäs hänen naamaansa ja kiemurteli ympäriinsä. Miten hän tästä selviäisi? Moppi pysähtyi hetkeksi ja sen alta hyppäsi kääpiö. "Habba hibba habalubba!" se huusi vihaisesti. Se yritti selvästi kertoa jotain, mutta Irmeli ei tajunnut sen viestiä. Kääpiö viittoi vimmatusti erääseen halkeamaan: "Höbbä luppa, hubba bubba!" Kun Irmelin kasvoilta selvästi näki, ettei hän ymmärtänyt, kääpiö tokaisi: "Mikä tarkoittaa, että neiti on hyvä ja seuraa minua." Kääpiö lähti kävelemään. Irmeli katsoi sitän hölmistyneenä. Sitten lohikäärme muistutti olemassa olostaan karjaisemalla. Irmeli lähti kiireesti kääpiön perään. Kääpiö loikki ketterästi ja ei niin ketterästi halkeaman reunalle ja hyppäsi sinne. Irmeliä pelotti. Hän vilkaisi hirviötä, ja huomatessaan sen aikovan syödä hänet, Irmeli tarttui hameen helmaansa ja loikkasi.