Irmelin päivä torilla, osa 5

Yhtäkkiä Irmeliä alkoi väsyttää, hänen luomensa painuivat kiinni ja ennen kuin hän huomasikaan hän nukahti. Irmeli nukkui levottomasti unia näkemättä. Herättyään Irmeli ei muistanut missä oli ja ulkona oli aivan pimeää. Irmeli huomasi olevansa pehmeässä ja koristeellisessa parisängyssä, jossain suuressa ja tyhjässä huoneessa. Hän nousi istumaan ja tunsi kylmän lattian jalkojensa alla, kun hän nousi katsomaan ikkunasta ulos. Aurinko näytti olevan nousemassa ja Irmeli näki kaikkialle levittäytyvää peltoa. Irmeli oli aivan unenpöpperössä, ja hänen ensimmäinen ihmetyksen aiheensa oli paikka. Missä hän oli? Tämä ei todellakaan ollut hänen oma huoneensa, eikä tuo maisema todellakaan ollut näkymää hänen kerrostaloasunnostaan. Irmeli yritti muistaa aiemman päivän tapahtumia, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt mitään. Sitten joku koputti oveen.
Irmeli hypähti säikähdyksestä puoli metriä ilmaan, ja kääntyessään hän näki Stenon seisovan ovella. Kaikki tapahtunut palasi yhdessä rysäyksessä Irmelin päähän. Murinan joutuminen imuriin, taikaportti torilla, hullujenhuone joka ei tainnutkaan olla hullujenhuone, valtava hirviö, kerjäläinen, kääpiö, outo välimaailma ja Steno. Stenon oli syöksyttävä pitämään häntä pystyssä, kun Irmeliä alkoi yhtäkkiä huimata. "Mikäs sinulle nyt tuli?" Steno kysyi huolestuneena kannatellen Irmeliä. Hän auttoi tämän istumaan takaisin sängylle ja istahti itse Irmelin viereen. "No? Onko sinulla huono olo?" Steno jatkoi vielä ja koetti Irmelin otsaa. Irmeli punastui hieman ja häntä nolotti hänen reaktionsa. "Ei kun..." Irmeli aloitti ja katsahti vielä Stenoa, joka näytti todella hämmästyneeltä. "... eilisen tapahtumat vain iskivät päin kasvoja. En minä kyllä vieläkään usko tätä todeksi, mutta kai sitä pikkuhiljaa pitäisi ruveta tajuamaan. Siis kun kaikkea ei ihan normaalisti ja niin pois päin tapahdu, eikä..." Irmeli sopersi eikä itsekään ihan tajunnut mistä puhui. Huimausta vain, hän ajatteli. Steno näytti huvittuneelta. "Onko sinulla nälkä?" hän kysyi äkisti. "Nälkä? Urmh..Kyllä. Ei pahalla, mutta haluaisin tällä kertaa syödä jotain joka maistuu oikealta, jos tiedät mitä tarkoitan" Irmeli sanoi, ja ihmetteli heti perään sanomisiaan. Missä välissä hänestä oli tullut sekavia höpisevä suupaltti?
Stenon kulmakarvat kohosivat aavistuksen, ja Irmeli arveli hänen ihmettelevän samaa. "Vai että jotain oikealta maistuvaa... Sitten minun täytyykin tutkia kaappejani vähän tarkemmin." Hän tarjosi Irmelille käsikynkkäänsä. "Mennäänkö?" Irmeli ei ollut varma, oliko se vain huomaavaisuutta vai pelkäsikö Steno hänen kaatuvan, joten hän ei tarttunut tähän. Steno laski kätensä nolostuneesti alas, mutta avasi kuitenkin vielä oven Irmelille.

Aamupalaksi Irmeli sai jotain puurolta näyttävää mössöä, eikä se paljon muulta maistunutkaan. "Meillä olisi tänään vielä pitkä matka kuljettavana, joten syö kunnolla..." Steno ilmoitti hajamielisesti tuijotellen ulos ikkunasta. "Ai," Irmeli sai sanotuksi ja hänen päähänsä palasi sadat kysymykset, jotka hän oli eilen jättänyt kysymättä. Mikä tämän kaiken tarkoitus oli, noin aluksi ja niin edespäin. Irmeli ei kuitenkaan tälläkään kertaa ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Steno alkoi puhua: "Oho, onpas kello jo paljon! En huomannutkaan ajan kulua. Olen pahoillani että joudunkin keskeyttämään syömisesi, mutta meidän on kyllä pakko jo lähteä! Haen vain pari tavaraa..." Ja sitten tämä jo kiisi ulos keittiöstä. Irmeli jäi orpona seisomaan keskelle huonetta. Hän huomasi seinällä koruttoman kokovartalopeilin. Hän asteli sen luo ja tarkkaili piirteitään siitä. Hän todellakin näytti kauniilta. Joka ikinen pieni yksityiskohta oli tasapainossa muiden kanssa. Irmeli pyörähteli ympäri peilin edessä. Hänen katseensa osui yläselkänsä pienen pieneen tatuointiin. Siro, hauras kolibri. Irmeli oli ottanut tatuointinsa hulluutensa vuosina, noin 16 vuotiaana hänen äitinsä lähdettyä hänen perheensä luota. Hänen suustaan karkasi haikea huokaus. Samalla hän kuuli Stenon askeleet käytävästä ja huitaisi hiuksensa tatuointinsa peitoksi. "Oletko valmis? Tai eihän sinulla tainnutkaan olla mitään tavaroita, joten let's menoks!" Steno huikkasi. "Tuo on vuosikymmenen vanha sanonta, jos tiedät..." Irmeli huomautti väsyneenä. "Ai, pitäisi ehkä päivittää muoti-ilmaisuja vähän useammin..." Steno mumisi poissaolevana.

He kävelivät samaa vanhaa, jo tutuksi tullutta tietä, kunnes Steno pysähtyi ja kyykistyi. Hän ojensi vasemman kätensä ja otti kouransa täyteen hiekkaa. "Tämä vaikuttaa juuri sopivalta", hän mutisi. Irmeli tuijotti tätä ihmeissään. Mitä Steno nyt houraili? Steno huomasi Irmelin ihmettelevän ilmeen ja ojensi kättään hänelle. "Tämä", Steno osoitti etusormellaan hiekkaa. "-On pääsymme Groun Formariin." Steno jatkoi pikaisesti huomatessaan Irmelin avaavan suunsa, ilmeisesti kysyäkseen jotakin. "Näetkö, kuinka tämä hohtaa hieman? Tämä on rautahiekkaa. Eikä mitään tavallista sellaista." Steno heitti hiekkaläjän ilmaan. Irmelin näkökenttä sumeni täysin, kun hiekka levittäytyi ilmaan. Hiekkaa oli kaikkialla: Irmelin suussa, nenässä, hiuksissa, hengityksessä ja vaatteissa. Irmeli yski saadakseen hiekan pois keuhkoistaan. Hetken kuluttua hiekkapilvi hälveni. Irmeli pudisti hiekkaa vaatteistaan. Katsoessaan jalkojaan, Irmeli huomasi, ettei seisonutkaan enää vanhalla, tutulla hiekkatiellä. Tie oli vaihtunut katukiveykseen ja aavat pellot sakeaan metsään. Paikka näytti hyvin tyhjältä, liki epätavallisen tyhjältä. Sinne ei kuulunut lintujen ääniä, ei yhtikäs mitään. Puiden läpi siivilöityvä valo oli vihertävää, jopa hieman aavemaista. "Mi- kui- ku- tä..." Irmeli änkytti hetken osaamatta valita ensimmäistä niistä tuhansista kysymyksistä, joita halusi esittää. Hän kääntyi katsomaan Stenoa valmiina saamaan vastauksia. Hän ehti nähdä vilaukselta Stenon varautuneesta ilmeestä ennen kuin tämä syöksäti Irmeliä kohti, painoi kätensä hänen suulleen ja veti Irmelin salamannopeasti lähimmän puun oksien varjoon. Steno ei sanonut, ei edes kuiskannut mitään selitystä oudolle käytökselleen. Hän vain katsoi Irmeliä tiukasti, kuunnellen jotakin. Irmeli ei ymmärtänyt yhtään mitään mistään. Taas vaihteeksi. Koko paikkahan oli aivan äänetön, mitäs kuunneltavaa siinä muka on?
Irmeli aikoi juuri nousta suoremmaksi - eihän täällä ollut mitään, mitä piileskellä - kun Steno tarrasi hänen molempiin olkapäihinsä ja veti uskomattomalla voimalla hänet maahan. Ilmat karkasivat Irmelin keuhkoista, ja hän jäi makuulleen haukkomaan henkeään. Irmeli käänsi hiukan päätään, ja huomasi Stenon laskeutuneen hänen viereensä mahalleen ja tirkistelevän vähäisen aluskasvillisuuden läpi tielle. Irmeli oli juuri aikeissa kysyä, mitä he oikein pelleilivät, kun hän alkoi erottaa ääniä, hyvin raskaita askeleita. Hän vilkaisi nopeasti Stenoon kysyvän näköisenä, muttta Steno oli täydellisen keskittynyt tulevaan. Ja pian Irmeli näkikin, miksi he olivat piiloutuneet. Tietä pitkin raahusti monta tummaa olentoa. Ne olivat valtavan kokoisia, epämuodostuneita kammotuksia. Irmelin leuka loksahti auki kauhusta. Olennot haisivat jollekin sietämättömälle... Sitten Irmeli keksi täsmälleen, millä sanalla hän lemua kuvailisi. Kuolemalle. Irmeli oli oksentaa, ja hän kohotti nopeasti käden nenälleen ja käänsi katseensa pois. Hetken kuluttua askeleita ei enää kuulunut, ja Irmeli uskalsi kääntää päänsä takaisin. Hän mietti hetken ällistyneenä näkemäänsä, ja avasi sitten suunsa. " Mitä.. mitä ne olivat?" Irmelin ääni tärisi hitusen. Steno käänsi katseensa tiestä Irmeliin, eikä vastannut heti. Vaikka vaara oli ilmeisesti jo ohi, kumppikaan ei tehnyt elettäkään noustakseen.
"Ne olivat Kadotuksen portin vartijoita. Yksiä niistä monista hirviöistä, joita on laitettu sinun perääsi. Osasin jo arvella tätä, mutta nyt se varmistui - ne ovat päässeet porttien läpi."
Ja kerrankin Steno onnistui saamaan vastauksellaan Irmelin hiljaiseksi. Ei sillä, ettei Irmelillä olisi ollut kysyttävää. Hänellä oli satoja kysymyksiä. Mutta sanat eivät vain tulleet ulos hänen suustaan. Hän vain tuijotti Stenoa. Näin läheltä hän huomasi, kuinka vihreät Stenon silmät olivat. Todella vihreät. Eihän tuo ole mahdollista, Irmeli ajatteli hajamielisenä. Eihän kellään voi olla noin kirkkaanvihreät silmät...
Sitten Irmeli tajusi, kuinka lähellä Stenoa oikeastaan oli. Hänen poskensa helahtivat punaisiksi. Steno huomasi sen, ja vaivaantui silminnähden. Hän ponkaisi nopeasti pystyyn ja tarjosi kättään Irmelille avuksi. "Tulehan", hän sanoi. " Matkan jatkaminen lienee jo turvallista."